La Koti

Remonttievakkokausi on takana. Majoitumme olkkariin, koska muualla voi olla vähän liian pölyistä.

Nyt tiedän mitä tarkoitetaan sanonnalla: Annetaan pölyn laskeutua. Maan perskuleen hieno pöly laskeutuu kun laskeutuu ja sitä riittää. Pyyhi ja pyyhi, sitä on vain. Tajusin tänään, että sitä löytyy vielä vuoden päästä. Ehkä toisenkin. Se tulee supukoista ja katosta alas – ajallaan. Ja tulkoon.

Siivosin koko rapun tänään. Onhan se nyt ihan kohteliasta, koska sitä samaa pölyä on sielläkin, joka askelmalla alas asti. Pesin ikkunalaudat. Ihan niitä kaikkia ei olla kyllä hetkeen jos toiseenkaan, kukaan, pyyhkinyt. No, nyt on.

Hassua. Olla kotona. Yli kuukauteen täällä olla oikeastaan oltukaan. Anoppi laittoi viestiä (Pärnusta, hermolomalta), että oltaisiin voitu olla pidempäänkin. Heillä. No ei oltaisi. Huomenna alkaa tarha ja sinne pitää keretä aamulla ja Jaakon töihinkin. Plus Iris on ollut niin mitta täynnä evakkoilua ja kaipuu kotiin on purkaantunut yöllä unissa ja osumia on saanut eräskin ottaa vastaan. Helmikin tahtoi jo nukkua käsi kädessä. meillä lapset tykkäävät nukkua väljästi, että mahtuu pyörimään ja olemaan äxxänä. Eli omissa sängyissään. Kyllä. Traumatisoituneita ovat.

Mutta tämähän muuttuu. Oma huone ei olekaan se sama vanha huone, vaan sitten se uusi oma huone. Eikun taas. Lisää vaan "väärän värisiä sukkia ja puolikasta hiekkalaatikkoa" [: Lapsuuden traumoja ja subjektiivisesti koettua vääryyttä]. Mutta nyt kaikkea sitä muutosta ja juttuja pääsevät paikalta seuraamaan. Joutuvat osallistumaan rapun siivoukseen ja muutenkin. Sellaistahan se on. Elämä. Muutosta ja tekoja. Hidasta, mutta varmaa. Jopa kotona.