Noin kolmevuotiaana. Ei ole helppoa elämä.
Iriksen kotikipuilu on sydäntäsärkevää. Sitten muistin, että kun muutimme Lahteen oli Helmi suunnilleen samanikäinen kuin Iris nyt. Ja voi sitä äidin avohaavana vuotavaa sydäntä, kun Helmi kaipasi takaisin Laajasaloon.
Kun Iris sanoo nyt lähtevänsä yksin kotiin, niin tulee huonoäiti-fiilis. Vaikka Helmin "mä muutan yksin takaisin sinne vanhaan kotiin" on eletty, koettu ja niistä selvitty, niin ei se silti ole helppoa vastaanottaa näitä tunteita. Silloin Helmin kanssa mietti, että kauhee me ollaan vaan kiskastu se pois omien kavereiden ja paikkojen luota itsekkäästi. Ja nyt tuntuu, että ollaan ihan karseita kun toinen tahtoisi olla kotona ja me halutaan remontoida.
Tosin siis Lahteen muuttohan mahdollisti todella monta asiaa kohdallamme. Mm. sen, ettei asunto lainaa tarvinnut ottaa niin paljoa, lapsista 2/3 on pienessä päiväkodissa, jossa suurin osa lapsista tulee kivenheiton päässä sijaitsevaan yksisarjaiseen kouluun jne. ja yms. Remonttikin on ihan hyvä tehdä, kun …tuskin se lapsista olisi kiva nukkua tilassa missä ei ole mm. eristeitä ja ikkunatkin falskasi.
Mutta silti niitä kauhee mikä mutsi mä oon -fiilareita tulee.
Helmi on arempi kuin Iris, joissain asioissa. Ehkä se on monisäikeisempi käsitys maailmasta, kun onhan Helmi Iristä melkein kaksivuotta vanhempikin. Tai sitten neitien persoonallisuudet ovat vain erilaiset. Mutta kuitenkin. Helmi ei tohdi sanoa tai kysyä. Piirre josta opetellaan pois. Kysyä saa aina, ei ole tyhmiä kysymyksiä.
Oli ihan kamalaa, kun neljä vuotias osaa päätellä, etti meidän viisihenkinen perhe mahdu kauhean hyvin hemmulan saunaa lauteille yhtä aikaa. Vaikka sanoin, että voin istua alalauteella, kun en jaksaisi tänään löylytellä edes sillai, niin Helmi totetaa: "No jos musta on vaivaa, niin ei mun tarvi tulla"!!? Ja eikun äidillä pala kurkkuun. Eieieieiei, siis miten niin vaivaa ja ei tommosia saa ajatella!
Pöljäilypäivän päätteeksi Helmi nieleskeli sängyssä. Vihdoin ja viimein neiti sai sanotuksi "Kukaan ei edes välitä musta tai rakasta"?!?! Voi luoja! Miten herkässä on ihmisen usko toiseen ihmiseen. Voi rakkaus! Sitten piiiitkä jututstelu siitä, että jos pöljäillään, niin siitä tulee sanomista, muttei se tarkoita etteikö rakastettaisi. Ja meillä kuitenkin pitkin päivääkin kerrotaan miten lapset ovat rakkaita ja tärkeitä ja illalla viimeiseksi, niin… huokaus.
Sitten sama kuuluu itkuisella äänellä toisesta punkasta.
3 kommenttia:
Voi että noita tunnevyöryjä. Tutulta kuulostaa. Meillä jokin aika sitten Milena (4v) oli ollut koko päivän jotenkin alakuloinen, kunnes illalla viimein puhkesi itkuun ja parkaisi, että mä en kyllä halunnut tuollaista vauvaa meille, joka vaan huutaa ja joka sotkee mun leikit.
Voi niitä. Niin suuria tunteita siellä sydämessä.
Sulla on ihanat lapset!
Ja tutulta kuulostaa täälläkin nämä tunnepurkaukset, vaikka tytöt on jo isompia.
Mutta 10-vanhani silloin kun harvoin hermostuu, saattaa just huutaa noin: Kukaan ei rakasta mua!! Enkä mä saa ikinä suuttua. Sit sen kerran kun mä suutun, mulle sanotaan, etten mä saa!!!!
Pisti kyllä miettimään, että enkö todella anna hänen näyttää negatiivisia tunteitaan..
Tsemppiä remppaan! Pian se päivä koittaa, kun oottekin jo kotona!
Voi myös asua kaukana perheistään, matkustuttaa lapsensa läkähdyksiin eri isovanhempien luokse ja sitten vieraassa maassa kotona kuunnella kuinka toinen kaipaa mummun ja äijän jne. luo. Asia on niin kipeä, ettei edes skaippaus mummun kanssa huvita koska sattuu sydämeen.
Sitten voi muuttaa takaisin Suomeen ja vähentää reissausta puoleen.
Terveisiä Kööpenhaminasta!
Lähetä kommentti