Remontti etenee ja evakkoreissu pitenee. Olemme olleet nyt käsittääkseni kolme viikoa anoppilassa. Olisi ainakin kaksi vielä jäljellä. Muista en voi enkä osaa varmuudella sanoa, mutta järjestely ei vielä hierrä.
Paitsi Iristä. Jokaisen unille menon yhteydessä, henkisen tappion, itsetunnon kolhaisun tai herkän hetken yhteydessä Iris ilmoittaa haluavansa kotiin tai menevänsä sinne yksin. Kun muut tunnu sinne edes aikovan.
Sitten käydään remonttia läpi ja miksei kotona olisi edes kivaa ja miksi hemmulassa on kivempaa, kun pääsee saunaankin ihan melkein milloin vain (jos ajoissa ilmoittaa eikä iltapuurolla), voi askarrella, mahtuu tekemään majoja ja mesoamaan eikä kukaan (paitsi mä) edes valita.
No olisihan se itsestäkin ihan kiva tietää mitä vaatteita tulikaan otettua mukaan ja onko itselle tosiaan vain kolme paitaa ja miksen ottanut sitä toista neuletakkia. Muun muassa. Kotiin on lyhyt matka, niin sattuneista syistä siellä tule kauheasti kolmikon kanssa käytyä.
Vaikka pakkasia tai luntakaan ei ole, niin veikkaan kuitenkin, että anoppila hakkaa Messilän peräkärrymajoituksen tai jonkun huoneistohotellin keskustasta.
Remontissamme on ihanaa se, että remonttimiehemme ovat super reippaita, tarkkoja ja työteliäitä. Mutta eihän sitä lapset tajua, että tämä sujuu ja vielä todella hyvin. Kaikki tuntuu kestävän ja kestävän ja remontista koskaan tulevan valmista.
Tässä on pariin otteeseen miettinyt sitäkin, kun isotäti-Mairen luonna asui useampi Helsinkiin muuttanut sukulainen kuuuukausia ja jopa vuosia vaikkapa olohuoneessa. Kerrostalohuoneistossa. Ei ollut sitä omaatilaa ja speissiä. Yksityisyyttä nyt ainakaan.
0 kommenttia:
Lähetä kommentti